Espoo

Espoo (ruots. Esbo) on kaupunki Uudenmaan rannikolla, Helsingin länsipuolella.

Etelä-Espoota 1800-luvun lopun kartassa

Espoon nimi

Espoon nimi esiintyy 1400-luvulta, ja juontaa juurensa alueen länsiosassa sijainneeseen Espaby-nimiseen kylään. Kylän lähistöllä oleva Espa-joki sisälsi myös ruotsalaisen haapaa tai haapametsää tarkoittavan sanan äspe.

Varhaisia vaiheita ja löydöksiä

Espoon alueelta löydettyjen kivikirveiden ja kivitalttojen avulla asutusta on ajoitettu 7000 vuoden päähän. Asumukset ovat olleet kausiluontoisia, ja sijaitsivat nykyisen Espoon sisemmissä osissa. Vain kolmannes Espoon nykyisestä pinta-alasta on ollut meren pinnan yläpuolella, joka selittää myös asumusten kaukaisuuden vesirajasta.

Espoosta on löydetty myös kampakeraamisen kauden nuolia, jousia ja saviastioiden palasia. Tuolloin asutuskeskittymä on sijainnut Järvikylän alueella, joka on ollut asutettu koko kivikauden ajan. Espoon nuorimmat kivikauden jäänteet ovat Nuuksiosta löytyvä hirveä esittävä maalaus, joka on tehty Pitkäjärven rantakallioon, sekä useat pienet esineet. Näistä mainittakoon hirvenpään muotoinen reikäkivi. Nämä löydöt on ajoitettu Kiukaisten kulttuuriin, joka vallitsi 3500-4000 vuotta sitten.

Pronssikaudelta peräisin olevat hiidenkiukaat, kiviröykkiöhaudat, löytyvät taas Espoon Etelä-osista. Ne sijaitsevat korkeilla paikoilla, joista on aiemmin nähnyt merelle. Hiidenkiukaita sijaitsee muun muassa Haukilahden Kokkovuorella, Laurinlahden rantakalliolla ja Otaniemessä.

Rautakauden alun esineistöä on tavattu ylipäätään vähän. Kauden löydöksiin luetaan Kauniaisista löydetty kalmisto sekä Mäkkylän asekätkö. Näiden esineistöön kuuluu muun muassa pronssisisa koruja sekä putkikirveitä ja keihäänkärki.

Espoo, sekä koko Uudenmaan rannikko on ollut vailla pysyvää asutusta ensimmäisinä vuosisatoina, ja alue on toiminutkin muualla asuvien nautinta-alueena. Pysyvä asutus on Espooseen muodostunut luultavasti vasta ruotsalaisen uudisasutuksen mukana 1200-luvulla.

Kartanoiden pitäjä

Espoon kartano

Espoon tuomiokirkko

Espoosta tuli oma pitäjänsä 1458, jolloin se erotettiin Kirkkonummesta. Turun ja Viipurin välinen pitkä rantatie on ollut Espoon kehitykselle merkittävää. Espoon asutus on sen historiassa keskittynyt tien liepeille, ja sen kestikievarijärjestelmästä löytyy edelleen merkkejä. Espoo säilyi vuosisatojen ajan vauraana maatalouspitäjänä. Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa perusti 1550-luvulla Espoon kartanon Ison rantatien varrelle Espoon länsiosaan. Kartanon oli tarkoitus olla alueen mallitila, ja oli kooltaan pitäjän suurin. Espoon kartanon nykyinen rakennus on peräisin 1700-luvulta, ja tilan omistajia ovat olleet Hornin, Wreden ja Ramsayn suvut.

1600-luvulla Espooseen oli noussut noin kymmenisen kartanoa, vaikka useat kartanotilat ovatkin väistyneet modernimman rakentamisen tieltä. Nimekkäitä yhä olemassa olevia kartanoita ovat muun muassa Gumböle ja Träskanda. Etenkin Träskända on kuuluisa Aurora Karamzinin ajalta 1800-luvun loppupuolelta.

Espoon keskuksessa sijaitseva vanha kivikirkko, Espoon tuomikirkko, on peräisin keskiajalta. Kirkkoa laajennettiin 1800-luvun alussa ristimalliseksi. Kirkon kattavat seinämaalaukset löydettiin 1900-luvun alkupuolella saneerauksen yhteydessä kalkin alta, joka oli peittänyt kuvastoa valistuksen ajoilta. 1980-luvulla tehdyn saneerauksen yhteydessä kirkosta löydettiin luultavasti sen alkuperäinen alttari, sekä lattian alta useita vanhoja hautoja ja rahoja.

1800-luku ja teollistuminen

1800-luvun lopulla Helsingin voimistuessa Espoon kartanot kukoistivat, alue teollistui ja sinne muodostui huvila-asutuskulttuuria. Espoon ensimmäiset tehtaat valmistivat tiiltä ja sijoittuivat Espoonlahden lähialueille 1800-luvun jälkipuoliskolla. Espoon tiiliteollisuus hyödytti Helsingin rakennustyömaita ja tehtaiden ympärille muodostui työläisten asuinalueita. Espooseen nousi myös sahateollisuutta rakennustyömaiden tarpeisiin. Muita varhaisia yrityksiä olivat leipomot, pullolasitehdas, sähkönjakeluyitys sekä turvepehkutehdas.

1860-luvulla alkanut höyrylaivaliikenne hyödytti sekä tehtaita, että synnytti huvila-asutusta Espoon rannikolle ja saaristoon. Huvila-asutuksia ja kalastajatorppia rakennuttivat varkkaat helsinkiläiset viettääkseen kesiään maalaismiljöössä. Yksi tunnetuimmista huviloista on Eliel Saarisen 1900-luvun alun kansallisromanttinen Villa Miniato Soukassa.

1900-luku

Gallen-Kallelan Tarvaspää toimii nykyisin museona

1900-luvun alussa valmistunut Pasila-Karjaa-rantarata tiivisti liikennettä Helsingin ja Espoon välillä. Rantaradan Helsinki-Kirkkonummi väli sähköistettiin 1960-luvulla, ja oli laatuaan ensimmäinen Suomessa.

Kauniaisista tuli 1920-luvun lopulla itsenäinen kauppala asukkaidensa toimesta. Leppävaaralaiset ovat historiansa aikana suunnitelleet myös eroa Espoosta, mutta tuloksiin ei olla päästy.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Helsingin seudulla tehtiin linnoitustöitä venäläisten toimesta. Työvoimana toimivat niin venäläiset, kiinalaiset, tataarit, kirgiisit ja suomalaiset. Linnoitustyöt ulottuivat myös Espoon itäosiin. Töistä on jäljellä juoksuhautoja, tuliasemia ja suojarakennuksia. Toisen maailmansodan jälkeen Espooseen sijoitettiin huomattavasti Karjalan ja Porkkalan siirtolaisia.

1930-luvulla Etelä-Espooseen alkoi muodostua tiheää omakotitaloasutusta, ja Westendin huvila-alue rakennutettiin 1940-luvulla vastaamaan rikkaiden helsinkiläisten tarpeisiin. 1900-luvun kuluessa Espoon keiliolot muokkautuivat suomenkielisen asukasenemmistön mukaisiksi, kun uudet eteläespoolaiset asuinalaueet täyttyivät suomenkielisestä väestöstä.

Akseli Gallen-Kallelan ateljeekoti löytyy Laajalahden rannalta Tarvaspäästä, jonne se valmistui vuonna 1913. Gallen-Kallela laati itse kotinsa piirustukset ja rakennus edustaakin kansallisromanttista tyyliä.

Lähteet